Aineeseen pukeutunut elämä

Aloitin opiskelun Snellman-korkeakoulussa syksyllä 2015, viikonloppuisin toteutettavalla steinerpedagogisella yleisopintolinjalla. Valitsin viikonloppuopinnot, jotta voisin käydä koulua asuinpaikkakunnaltani Turusta, sekä tehdä töitä opiskelun ohella. Työnteko arkisin, viikonloppuisin opiskelu ja kaiken päälle vielä matkustaminen, arvelutti minua aluksi. Mietin miten mahdan selvitä urakasta, ja olisiko elämässäni enää milloinkaan ainuttakaan vapaapäivää. Ehkä suurimpana kysymyksenä mielessäni oli, pystyisinkö oppimaan ja vastaanottamaan mitään uutta enää perjantai-iltapäivällä, työviikon ja yli kahden tunnin matkustamisen jälkeen. Epäilyni sen suhteen osoittautuivat turhiksi, opiskelu lähti käyntiin hyvin ja tunsin saavani viikonlopuista vain lisää energiaa.

Opintomme alkoivat suoraan asian ytimestä, tutustumisella Steinerin teokseen ”Johdatus henkiseen tiedostamiseen”, jonka kuvaus elämänvoimista ja elämänruumiista on viitoittanut suuresti koko tähänastista opiskeluani: ”Jokaisessa kasvissa ja eläimessä voi fyysisen muodon lisäksi ymmärtää elämän täyttämän henkisen muodon, elämänvoimien muodostaman elämänruumiin.” En ymmärtänyt lukemastani aluksi juuri mitään, mutta se herätti kiinnostukseni. Tahdoin palavasti nähdä, tuntea ja kokea tuon mystisen elämänvoimien täyttämän elämänruumiin.

Snellman-korkeakoulusta tuli minulle nopeasti paikka, johon pääsyä odottaa kuin kuuta nousevaa, sillä matkalla sinne joutuu aina kohtamaan jotakin jota liioittelematta kuvailisin puhtaaksi painajaiseksi. Nimittäin Kampin ostoskeskuksen klo 16 perjantai-iltapäivällä. Helsinkiläiset opiskelijatoverini eivät tunnu pitävän Kamppia mitenkään pahana paikkana, mutta minulle turkulaisena on kerrassaan kauhistuttavaa saapua joka perjantai raskaan työviikon jälkeen paikkaan, jossa on aivan liikaa väkeä yhtäaikaa, kaikkialla välkkyy ja vilkkuu, on hirveä meteli ja kaikilla on kiire. Tunnen olevani keskellä ”elämää”, jota on paettava kaikin mahdollisin tavoin. Kaikeksi onneksi pakomatka ei ole kovin pitkä, ja perillä odottaa Jollaksen metsätie ja sen päässä Snellman-korkeakoulu. Nähdessäni koulurakennuksen, huokaisen joka kerta syvään, ja pysähdyn hetkeksi vain katsomaan rakennusta, ja tarkistamaan olenko varmasti vielä elossa vai onko liian monen minuutin mittainen juoksu Kampin läpi kenties imenyt minusta kaiken elämän. Kampin jälkeen metsän keskellä häämöttävä koulurakennus on kuin suoraan sadusta, sen muotokieli vetoaa syvälle olemukseen, kuin pyytäen katsomaan ja kokemaan itseään. Sen äärelle on todellinen helpotus pysähtyä. Vaikutus on täysin päinvastainen kuin kouluilla yleensä; se saa minut hetkeksi jättämään kiireen, suorittamisen ja paineen, unohtamaan itseni ja katsomaan ympärilleni. Kyseessä ei ole vain kasa betonia kuutioon ahdettuna, vaan rakennus jonka muodoilla on merkitys, henki, elämä. Jokaisen koulurakennuksen tulisi mielestäni olla tälläinen, paikka jonka portille empimättä laskea aseensa, jotta oppiminen voi alkaa.

Edelleen yli puolen vuoden opiskelun jälkeen, pidän Snellman-korkeakoulua, itse fyysistä koulurakennusta suurimpana opettajanani. Se on opettanut minulle enemmän kuin yksikään luento tai oppikirja, pysäyttämällä minut ja avaamalla silmäni näkemään mitä ympärilläni on. Olen aina ollut hieman sokea ympärilläni oleville asioille, ja tapanani on olla liiankin syventynyt omiin sisäisiin pohdintoihini. Elämän varrella olen kuitenkin saanut huomata, ettei kaikessa ehkä olekaan kyse vain minusta, omista kokemuksestani ja ajatuksistani. Myös ympärilläni on kokonainen maailma, johon kuulun ja joka vaikuttaa minuun. Ehkäpä elämä ei siis olekaan ostoskeskus, jota on paettava omiin ajatuksiinsa tai jonka läpi juostaan hengenhädässä? Tarkemmin ajateltuna ja useampaan kertaan kokeiltuna, se ei ole mitään sinnepäinkään. Todellinen elämä häämöttää täyteen ahdettujen aivojen ja ostoskeskusten takana, niinkuin Snellman-korkeakoulu Jollaksen metsätien päässä.

Ensimmäisen Snellussa opiskelemani lukuvuoden aikana olen oivaltanut jotakin kokonaan uutta opiskelusta, koulunkäynnistä sekä oppimisesta. Tunnen nyt hyvinkin selvästi sen, miten vastaukset eivät löydy sen enempää kirjasta alleviivaamalla kuin omiin pohdintoihinsa kokonaan sukeltamallakaan. Sisäisen ja ulkoisen maailman välille tulee löytyä tasapaino, jotta oppiminen voi tapahtua. Jos siis haluan oppia tuntemaan itseäni ja elämää, tulee minun avautua maailmalle ja sen ilmiöille. Minun ei kuitenkaan tarvitse istua nenä kiinni kirjassa pänttäämässä itseeni tietoa, vaan voin antaa lukemani asioiden opettaa minua ajallaan. Todennäköisesti, jos lukemani vähääkään on herättänyt mielenkiintoani, se alkaa puhua minulle sillä hetkellä, kun nostan katseeni ylös kirjasta elävään elämään. Harvemminhan sitä jotakin ongelmaa pohtiessaan tajuaakaan olevansa jo vastausten ympäröimä. Alkaessani viikonloppujen aikana kiinnittää yhä enemmän huomiota siihen, miten paljon pelkkä rakennuksen katseleminen antaa minulle voimaa, olen hiljalleen myös alkanut aavistaa mistä Steiner kenties puhui kirjoittaessaan ”elämän täyttämästä henkisestä muodosta”. Sanat ovat saanet elävän esikuvan rakennuksesta jossa opiskelen.

Snellman-korkeakoulu on paitsi oppilaitos, myös esimerkki Steinerin orgaanisisesta arkkitehtuurista, jonka lähtökohtana on elävä luonto, elämänruumis, aineeseen pukeutunut elämä. Sen muotovoimien äärelle on luonnollista pysähtyä, siirtää omat ajatuksensa syrjään ja vain hengähtää. Se on koulu joka todella opettaa.

Evi Ekroos

Snellman-korkeakoulun Steinerpedagogisten yleisopintojen opiskelija

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s